Ihminen on oman aikansa kuva. Näin jälkeenpäin meidän on helppo naursekella vanhoille tieteiselokuville tai Kekkosen silmälaseille, mutta omana aikanaan ne ovat olleet keulakuvia täynnä symboliikkaa. Samoin kuin sukupolvet ennen meitä, mekin joudumme katsomaan eteenpäin tuntemattomaan, arvioimaan ja ennakoimaan. Toivomme parasta ja varaudumme aina pahimpaan. Meillekin tullaan jälkikäteen nauramaan - silti meidän pitää tehdä omat virheemme.
Puolustusvoimien toimintatavat, käyttötarkoitus ja ylipäätänsä olemassaolo on elänyt jo jonkun aikaa murrostilassa. Meitä viisaammat herrat meidän tupieme pöytiä suurempien pöytien takana ovat tulleet siihen tulokseen, että tehtävä tulee muuttumaan. Jotkut jopa väittävät, että peräti painopiste. Kriisinhallinta, ympäristökatastrofit ja muut siviilimaailman huolet haastavat perinteisen pistimen maksaan työntämisen. Tuoreet murhenäytelmät meillä ja muualla osoittavat kyllä tarpeen olevan olemassa. Kysymys kuuluukin: onko sotaväki siihen oikea työkalu?
Näytti tulevaisuus ja sen vaatimukset miltä tahansa, tulee meidän sotilaina ja upseerioppilaina osoittaa kurinalaisuutemme suoriutumalla kaikista meille annetuista tehtävistä. Kun vain muistamme, ettei kasarmilla hairahdeta tekemään politiikkaa, niin me emme tule olemaan jälkinaurun kohde. Ja saahan ruuvimeisselilläkin naulan naulattua, jos niikseen tulee.