In EnglishKoska olen ikuinen vastarannan kiiski, virallinen valtakunnanloukkaantuja sekä pitkän linjan vastarintamies, eikä poliittisen näkemykseni nimeämiselle ole välttämättä tarpeeksi sivistyssanoja, ajattelin kirjoittaa aiheesta selventävässä mielessä.
| Kenen joukoissa seisot? | Kansallinen Kokoomus r.p. |
| Kenen lippua kannat? | Sosiaaliliberalismi, feminismi, utilitarismi ja egalitarismi |
| Ei synny rakkautta... | Vapaa-ajattelija, joita ateisteiksikin kutsutaan |
| ... ilman oikeutta! | Vapaus ei ole kysymys "miksi?" vaan "miksi ei?" |
| Ei synny oikeutta ilman taistelua! | Varautuminen sotaan on rauhan edellytys |
Seuraavassa linkkejä, jotka saattavat herättää ajattelemaan:
| Political Compass | Poliittinen kompassi - löydä itsesi nelikentältä (englanniksi). |
| Vapaa Sana | Kolumneja, vaihtoehtoisuutisointia ja keskusteluja. |
| Stabu | Kirjoituksia uskonvapaudesta. |
| Megafoni | Radikaali teoreettinen julkaisu. |
| Liberaalit | Liberaalien tavoiteohjelma. |
Seuraavat kirjoitukset eivät ole pakinoita, teoreettisia tulkintoja tai edes rakentavaa kritiikkiä. Lähinnä niitä voisi kuvailla tajunnanvirraksi, pienen pojan hämmentyneiksi ajatuksiksi ja katsannoiksi maailmasta, jossa elämme. Pieniä poimintoja ajatuksistani, joista toivon jonkun löytävän yhtäläisyyksiä omien mielipiteidensä kanssa - olkaa hyvä.
Kokoan seuraavaan tiedon terttuun parhaat aatteiden rypäleeni. Ontuvat vertauskuvat jätän sikseen.
Juttu on kirjoitettu vuonna 2009
Myönnän ennakkoluuloisuuteni ja ymmärtämättömyyteni. En ole koskaan voinut käsittää sellaisia ihmisiä, jotka muodostavat käsityksensä (tai antavat vaikuttaa käsitykseensä) toisista ihmisistä heidän ns. rotunsa mukaan. Mielestäni tämä on täysin järjetöntä. Perustelen asian seuraavasti:
1) Lähtökohtaisesti johtopäätösten tekeminen minkään synnynnäisen ominaisuuden pohjalta on varsin arveluttavaa. On asioita, joita ei voi muuttaa (tai no, voihan sitä yrittää, ks. Michael Jackson) tai "kehittää", eivätkä ne ole yksilön omassa valinnassa. Kehitysvammaisen ulkoisen olemuksen ivaaminen on typerää, koska tuskin hän itse asiaan voinut vaikuttaa. Puolueen X tai uskonnon Y jäsenen ivaaminen on politiikkaa, koska kyseinen henkilö on itse voinut punnita vaihtoehtojaan ja muodostaa mielipiteensä asioista.
2) Ihon värillä, nenän muodolla, hiusten suoruudella tai vaikka käsien karvaisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa millaisia ovat henkilön älykkyys, sosiaaliset taidot, urheilullisuus saatikka yksilön ihmisarvo. Kyllä, maailman parhaissa juoksijoissa on paljon tummaihoisia ja tietotekniikan huippuosaajissa paljon aasialaisia - tämä on kuitenkin ennen kaikkea tilastollista riippuvuutta, ei suoraa kausaliteettia. Se, että jotain ominaisuutta esiintyy jossain populaatiossa enemmän kuin toisessa ei synnytä syy-seuraus-suhdetta!
Rodut ja etniset ryhmät Homo Sapiensin keskuudessa ovat ennen kaikkea keinotekoisia luokittelumenetelmiä. Luokittelut voivat palvella jotain tiettyä biologista tilastointitarkoitusta tai vaikkapa rikosprofilointia (esim. etsintäkuulutukset), mutta siihenpä käyttömahdollisuudet loppuvatkin. "Rodut" ovat pintaa. Kulttuuri, kasvatus, ympäristö, (vanhempien) perimä ja ihan puhdas sattuma vaikuttavat yksilöön niin paljon, että kuuluminen johonkin tiettyyn ihmismielen muodostamaan kategoriaan on varsin marginaalinen tekijä yksilön kehityksessä. Ihmiskunta on vain osannut tehdä tässä asiassa kärpäsestä härkäsen.
Vääntääkseni vielä rautalangasta: islaminuskoisen pilkkaaminen on poliittista satiiria. Se ottaa kantaa vakaumukseen, joka vaikuttaa eritoten Lähi-Idässä ja Aasiassa yhteiskunnan joka osa-alueella. Vastaavasti arabin tai afgaanin pilkkaaminen on silkkaa rasismia (tai lievimmillään stereotypioiden ruokkimista). Siinä puututaan ihmisen synnynnäisiin ominaisuuksiin, tehdään niistä kestämättömiä johtopäätöksiä ja yleistetään väitteitä koskemaan tiettyjä kansanryhmiä.
Internetlähteet: Wikipedian Ihmisrotu-artikkeli suomeksi, sekä englanniksi, Confusions about Human Race (SSRC)
[ Takaisin ylös! ]
Juttu on kirjoitettu vuonna 2007
Suomalainen lainsäädäntö kopiosuojausten ja "piratismin torjunnan" suhteen ylittää useassa suhteessa terveen maalaisjärjen. Teosto kerää mittavat määrät rahaa paitsi teosten käyttökorvausten muodossa, myös tyhjien tallennusmedioiden (kasetit, CD- ja DVD-levyt, kiintolevyt...) hintaan on lisätty ns. yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu, joka on "tekijänoikeuslaissa säädetty korvaus tästä mahdollisuudesta tallentaa teos yksityiseen käyttöön." Eli rahaa maksat, tallensit sitten perheen lomakuvia tai pyöritit täysimuotoista piraattituotetehdasta.
Kaiken tämänkin vielä ymmärtäisi, jos valuutta loppujen lopuksi päätyisi yksityisille tekijänoikeuksien haltijoille eli jokaiselle maksetaan työstään -periaatteella. Mutta näin ei vain oikein ole: Teoston keräämistä varoista vain 65 % tilitetään yksityisille tekijöille ja tästäkin osuudesta vielä 12 % häviää Teoston sisäisiin hallintokuluihin . Eli jos Simo Saksofonistin debyyttilevyn kappaleiden soitosta kertyy 100 € vuodessa teostomaksuja, Simolle rahoista päätyy 57,20 €. Suomalaisten tulee maksaa mm. radion kuuntelusta työpaikalla, liikuntatunnin taustamusiikista ja pikkujoulujen karaokesta ja vain puolet päättyy loppujen lopuksi itse muusikoiden taskuun.
Toiminta ei ole tarpeeksi läpinäkyvää, byrokratia on liian jähmeää ja rahankäytön tehokkuus todella arveluttavaa. Sopimuslisenssikäytännön perusteella Teosto myöntää automaattisesti esitysluvan ja perii esityskorvauksen myös sellaisten oikeudenhaltijoiden puolesta, jotka eivät ole Teoston asiakkaita , eli edes tällä Teoston suojaamalla sorretulla oikeuksiaan peräävällä taiteilijalla ei ole sananvaltaa asiassa.
Kopio- ja muut suojaukset ovat usein osoittautuneet toimimattomiksi tai käyttöä rajoittaviksi. Tietyt lukulaiteet eivät pysty lukemaan esim. kopiosuojattua musiikki-CD-levyä , lomamatkalla hankittu (laillinen) DVD-elokuva ei suostu soimaan Suomessa ostetussa soittimessa, eivätkä eräät PC-pelit anna asentaa itseään, koska pyrit käyttämään konettasi sekä tehokkaasti että monipuolisesti ja olet asentanut siihen ohjelmia, jotka ovat ristiriidassa suojauksen kanssa.
Mielestäni Suomessa pitäisi järkevöittää ja keventää byrokratiaa myös tekijänoikeusasioiden suhteen - varainkeruu pitäisi suorittaa yksinkertaisesti, mahdollisimman vähin muunnelmin ja yksityiskohtaisin sopimuksin, jolloin voitaisiin myös suoraan tilittää yli 80 % kerätyistä maksuista suoraan tekijänoikeuksien haltijoille.
Kopiosuojauksista tulisi tyystin luopua, sillä ne eivät todellisuudessa rajoita ammattipiraattien toimintaa, vaan pikemminkin siirtävät painon yksityiskopioinnista "Mustanmäen torin" suuntaan. Osa suojauksista myös suoranaisesti tekee tuotteen käyttökelvottomaksi tai muuten rajoittaa sen käytettävyyttä, joten kyseessä on kuluttajansuojan piiriin kuuluva asia.
Piratismia on aina ollut ja tulee aina olemaan - lainsäädännöllä pystytään ehkäisemään sitä, katsomaan sitä sormien lävitse tai siirtämään piratismin painopistettä yksityiskopioinnin ja ammattipiratismin välillä. Säätämällä lakeja ja luomalla käytäntöjä, jotka laskevat tuotteiden hintoja, tekevät tuotteista helppokäyttöisempiä (esim. ei kopiosuojauksia) ja suosivat enemmän kotona tapahtuvaa "piratismia" kuin ammattipiratismia itse asiassa vähennetään piratismia ja kasvatetaan kyseisten tuotteiden myyntiä.
Internetlähteet: http://www.effi.org/tekijanoikeus, http://www.teosto.fi, http://www.hyvitysmaksu.fi, http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404
[ Takaisin ylös! ]
Juttu on kirjoitettu vuonna 2008
Suomalaisen koulutusjärjestelmän arviointi- ja arvostelumenetelmistä on vaikea kirjoittaa helposti saatavilla oleviin ja esitettäviin julkisiin dokumentteihin nojaten. Arviointiperusteet ovat muutamia poikkeuksia, kuten ylioppilastutkintoa, lukuunottamatta koulu- ja jopa tapauskohtaisia. Perusteet ja menetelmät seuraavat kuitenkin yleisiä trendejä ja periaatteita - tällä hetkellä elämme sovittelevassa "Tavoitteena: kaikki läpi" -ilmapiirissä.
Pohjaankin omat kokemukseni arvioihin, joita olen saanut toisen asteen ammatillisessa ja lukiokoulutuksessa, varusmiesten arviointijärjestelmässä sekä yliopiston akateemisessa kulttuuriympäristössä. Kokemuksia on sieltä sun täältä - Pohjois-Savosta, Kymenlaaksosta ja Keski-Suomesta. Rajoitetusti, ja ilman vertailupohjaa, totta kai, mutta ainakin tiedän kokemani faktoiksi. Vanha sanonta pitää kuitenkin edelleen paikkansa: valhe, emävale, tilasto.
Ylioppilaskirjoitukset ovat tähän asti kokemistani arvioinneistani luotettavimmat, tasa-arvoisimmat ja tehokkaimmin toimivat. Järjestelmä on valtakunnallinen, se ei suosi ketään ja laajuutensa/kattavuutensa vuoksi sen laskennalliset ominaisuudet toimivat hyvin. Järjestelmä ei kuitenkaan ole täydellinen prosentuaalisten arvosanaosuuksien vuoksi: viisi prosenttia saa täydellisen arvosanan, ja viisi prosenttia hylätään aina. Riippumatta siitä ovatko kaikki arvosteltavat työt esimerkiksi keskitasoa, osa täytyy kuitenkin hylätä ja osa arvostella muita paremmiksi. Koska ylioppilastutkintoa suorittaa kerrallaan aina valtavan suuri määrä, tämä ns. Gaussin käyrä toimii enimmäkseen.
Ongelmia kuitenkin on. Kun reaaliaineen kirjoittaminen muuttui ainekohtaiseksi reaaliksi, siirtymävaiheessa moni halusi kirjoittaa "yleisreaalin" omasta mielestään helpompana. Ensimmäisissä ainereaaleissa oli tällöin suhteellisesti paljon vähemmän kirjoittajia kuin yleensä, vähiten suosituissa aineissa oli Gaussin käyrälle jopa vaarallisen vähän suorittajia. Jos Suomen maassa kirjoitti aineen x yhteensä 20 ihmistä, piti heistä yhdelle antaa paras arvosana ja yksi hylätä. Sillä ei ollut edelleenkään väliä olisivatko kaikki olleet kirjallisuuden Nobel-palkinnon arvoisia tai vastaavasti ala-arvoisia kyhäelmiä.
Hieman vastaavanlaisia kokemuksia on varusmiesjärjestelmästä, etenkin reserviupseerikoulutuksesta, niin oppilaana kuin kouluttajana. Joukko-osastoilla on tietty joukkotuotantovaatimus - prikaatin y tulee tuottaa n määrä sodanajan joukkoja, jotka koostuvat aselajikohtaisesta kokoonpanosta. Joukkotuotettu SA-joukko j1 koostuu tietystä prosentuaalisesta osuudesta miehistöä (n. 65 %), aliupseeristoa (n. 25 %) ja upseeristoa (n. 10%), yhteensä n1 (100 %). Koska saapumiserässään asepalveluksen ko. paikassa suorittavien määrä usein = n1, joudutaan upseerikoulutukseen lähettämään juuri sen verran oppilaita kuin takaisin halutaan kokelaina.
Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että olivatpa koulutukseen lähetettävistä oppilaista kaikki tai ei yksikään upseeriainesta, kaikista heistä tulee kuitenkin upseereita. Joukkotuotantotarve on annettu vakio, eikä "maitojunalla" ole varaa lähettää kotiin muutamia yksittäisiä taistelijoita enempää - yleensä tämä ns. valinnanvara tai kiintiö tulee täyteen jo loukkaantumisista ja palveluksen kesken jättävistä. Reservinupseerikoulutuksessa tämä korostuu, koska ko. koulutukseen otetaan huomattavan pieni osa varusmiehistä.
Upseerikoulutuksessa on käytössä monitasoinen ja -mutkainen koe- ja arviointijärjestelmä, jonka viimeinen tarkoitus ei olekaan erottaa jyviä akanoista ja karsia koulutuksesta siihen kelpaamattomia, vaan joustaa järjestelmää siten, että kaikki koulutukseen päässeet myös läpäisevät sen. Hylätty-arvosana on suhteellinen käsite, "ehtoja" ja koeaikoja on monenlaisia. Pyrkimys on siihen, että jok'ikinen koulutukseen lähetetty potkitaan takaisin hieman lisäheraldiikkaa ansainneena (tai ansaitsematta jättäneenä). Tämä aiheuttaa monenlaista skismaa sekä reserviupseerikoulussa että joukko-osastoissa, koska koulutukseen saapuu sinne täysin kelpaamattomia henkilöitä ja joukko-osastoihin palaa mitään osaamattomia "johtajia".
Ammatillisessa koulutuksessa huomaamani epäkohdat ovat kuitenkin tähänastisista pahimmat. Pitkään jatkunut tilanne, jossa opiskelupaikkoja on aloittavia opiskelijoita enemmän useimmilla aloilla, ja jossa oppilaitoksille maksetaan valmistuneiden oppilaiden lukumäärän mukaan, edesauttaa uusavuttomien ammattilaisten vuotuista massavalmistumista. Hygieniatiedottomat ravintolakokit ja johtojen kuorintaan kykenemättömät sähköasentajat ovat alalla liiankin hyvin tiedostettu tulos, joka nykypolitiikalla on saatu aikaiseksi.
Lukiota arvostetaan yleisesti enemmän kuin ammatillista koulutusta. Syrjäytymistä pyritään ehkäisemään kaikin keinoin. Näistä johdetaan nopeasti surullinen tosiasia, että monet nuoret, jotka eivät muuallekaan pääse, aloittavat peruskoulun päätyttyä ammattikoulun. Tämä tapahtuu täysin riippumatta siitä, onko heillä alalle minkäänlaisia kykyjä ja edellytyksiä tai kiinnostaako ammatti heitä ylipäätänsä. Monissa syrjäseudun lukioissa ja vähemmän suosituilla aloilla ammatillisella puolella kouluun kirjoille pääsyksi edellytetään jopa alle 6,0 keskiarvoa (4,0 - 10,0 kouluasteikolla), josta voidaan tarvittaessa tapauskohtaisesti myös joustaa.
6,0 keskiarvohan tarkoittaa kirjakielelle käännettynä "kohtalaista kaikessa". 5,0 on jo välttävä. 7,0 on vasta tyydyttävä. Tällaisesta motivaatiodynamosta ja tulevaisuuden toivosta väitetään ihan rehellisesti koulutettavan ammattilainen alalle kuin alalle tai vähintäänkin lisäämään kohtalaisen yleissivistyksen määrää. Kouluilla on kuitenkin kaikki edellytykset ottaa näitä sankareita päätä silitellen vastaan ja puskea tasaisella 3,5 vuoden keskimääräisellä tahdilla ulos lopputodistus kourassa. Ilman heitä ja muitakaan opiskelijoita, koulun olemassaolon edellytyksiä ei ole.
Huomasin ammattikoulussa aikanani, että osallistumalla oppitunneille tienasi arvosanaksi yleensä 3,0:n (1,0 - 5,0 asteikolla). Tekemällä asetetut tehtävät ja vastaamalla kokeeseen ansaitsi yleensä 4,0 eli kirjallisesti hyvän arvosanan. Alasta kiinnostuneena, mutta omasta mielestäni en missään nimessä 100 % ammattitaitoisena, tienasinkin lopputodistukseeni lähes pelkästään vitosia.
Valitettavasti sama trendi jatkuu myös akateemisessa maailmassa, tosin huomattavasti lievempänä. Opiskelijoista on pulaa aloilla, joissa todelliset työelämän ja jopa opiskelun asettamat vaatimukset ovat kuitenkin aika korkealla. Aloille pääsee opiskelemaan pelkän, varsin vaatimattomankin, lukion päättötodistuksen turvin. Edellytykset pärjätä ovat kovin huonot, mutta yliopistoja piiskataan aina vain nopeampaan valmistumistahtiin ja keskeytymäärien kutistamiseen. On vain ajan kysymys, kun meiltä valmistuu laskutaidottomia diplomi-insinöörejä ja yleistiedottomia humanisteja.
En syyllistä kouluja enkä opettajia. Ne ja he toimivat yhteiskunnan laeilla rajaamissa puitteissa, osa kamppaillen jo nyt järjestelmän kanssa. Järjestelmää pitäisi muuttaa sellaiseksi, että oppilaitoksissa pärjäämiseen vaadittaisiin kykyjä ja taitoja. Oppilaita kilpailutettaisiin, heitä vaadittaisiin viemään itsensä kohti omia rajojaan, kehittämään itseään ja pyrkimään eteenpäin. Tasapäistämällä kaikki hitaimman mukaan ja antamalla kaikkien kukkien kukkia lyömällä valmistujaisissa lakki päähän jokaiselle, ei palvele opiskelijoiden eikä yhteiskunnan etua.
Seuraavaksi nouseekin kysymys niistä, jotka jäisivät sitten tämän kilpailutetun järjestelmän ulkopuolelle. Heille kyseessä olisikin normaali eloonjäämistaistelu modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Suomessa ylikoulutetaan väestöä suuressa määrin, maistereita alkaa työllistyä yhä useammin siivouksessa ja muissa vastaavissa alemman koulutusasteen vaativissa ammateissa. Olisiko se todella niin paha asia, että kaikille ei holhottaisikaan tutkintotodistusta, vaan ne, joilla kyvyt eivät riitä ylempiin virkoihin ja korkeampaan elintasoon, tyytyisivät tekemään heille sopivaa työtä, johon ei välttämättä tarvita tutkintoa laisinkaan?
Internetlähteet: http://www.ylioppilastutkinto.fi/fi/ylioppilastutkinto/info/, http://mil.fi/varusmies
[ Takaisin ylös! ]
Juttu on kirjoitettu vuonna 2009
Liberalismin (eli "vapauden ideologian") kulmakivenä on ennenkaikkea yksilön poliittinen vapaus, ajatuksen-, sanan- ja uskonnonvapaus muun muassa. Klassisessa liberalismissa ja libertarismissa yksilön rikkomattomiin oikeuksiin luetaan hyvin usein myös taloudellisia aspekteja: omistusoikeus, verotuksen minimointi, vapaa kauppa ja markkinat jne. Sosiaaliliberalismin, tai paremminkin social justice liberalism:in, keskeinen sisältö edustaakin tässä mielessä toista näkökantaa: ihmisen rikkomattomiin oikeuksiin ja hyvän elämän edellytyksiin kuuluu tiettyjä oikeuksia, joiden toteuttaminen kajoaa taloudellisiin oikeuksiin. Tästä konkreettinen esimerkki on yhtäläinen oikeus koulutukseen (julkinen, ilmainen koulutus verovaroin). Valtion pitää varastaa kansalaisiltaan (eli puuttua taloudellisiin oikeuksiin) veronkannon muodossa, jotta näitä oikeuksia pystytään tarjoamaan ja ylläpitämään.
Koulutus on mielestäni ensisijainen tekijä työtehon kehittämisessä, syrjäytymisen ehkäisemisessä ja työllisyyden kohottamisessa. Koulutus ei ole itseisarvo, mutta sillä on valtava välinearvo. Korkealaatuinen ja oikein kohdennettu koulutus tarjoaa korkeamman elintason itse kouluttautujalle, huomattavan panoksen yhteiskunnalle tietotaidon ja työn muodossa sekä epäsuorana sivutuotteena vieläpä pidemmän ja terveemmän elämän(!), mikäli tutkimuksiin on uskominen. Haluan korostaa myös sitä, että tärkeää ei ole korkeakoulutus, vaan korkea koulutus. Korkeaa koulutusta on esim. se, että LVI-asentaja, lähihoitaja tai vaikkapa linja-autokuljettaja saa koulutuksestaan täydet eväät alalleen ja huippuammattilaiseksi kehittymiseen.
Koulutuksen tulee olla tietyllä tavalla elitististä. Opiskelupaikkojen lukumäärä ei saa olla yliampuva todelliseen tarpeeseen nähden, ja tietty vaatimustaso tulee säilyttää tilanteesta riippumatta, myös aloilla jotka kärsivät opiskelijapulasta. Vääränlaista elitismiä on se, että vain tietyllä yhteiskuntaluokalla on opiskeluun varaa tai että opiskelupaikkatarjonta on rankasti alimitoitettua (yleensä ay-liikkeen toimesta). Pitämällä rima korkealla saadaan kysyntä ja tarjonta kohtaamaan ja todennäköisemmin alaa opiskelevilla on sitten motivaatio ja kyvyt kohdillaan alansa haasteita silmällä pitäen. Tarveperusteinen koulutus on ainoaa hyvää koulutusta. Toisaalta, koskaanhan ei voi olla "liian sivistynyt" eikä mikään koulutus ole ikinä haitaksi, mutta ennenkaikkea koulutuksen pitää palvella sekä A) yksilön tarpeita hänen valitsemallaan elämänuralla että B) yhteiskunnan etua resurssien allokaation ongelmassa.
Kykyä, taitoa ja halua vaikkapa aivokirurgiksi voi löytyä siitä duunariperheen kuopuksesta, jolla ei missään elämänsä vaiheessa ole taloudellisia edellytyksiä maksaa tuhansien ja taas tuhansien eurojen lukukausimaksuja ja muita kuluja. "Anglosaksisessa yhteiskunnassa" hänen opiskelupaikkansa veisi (ceteris paribus, unohdetaan stipendit) öljy-yhtiön omistajan lapsi, jolla lahjat eivät todellisuudessa ole kovin suuret, mutta taustalta löytyy tarpeeksi valuuttaa. On ehdottoman tärkeää, että tasa-arvo toteutuu tässä asiassa. Varakkaammalla kansanosalla pitää olla oikeus hankkimaansa elintasoon - yksityiseen terveydenhuoltoon, statussymboleihin (urheiluauto ja kesähuvila) ja ylipäätään laajempaan valikoimaan mahdollisuuksia kuin vähävaraisemmilla. Muutoin meiltä puuttuu kannustinjärjestelmä kokonaan ja uhkana on vajoaminen tasapäistävään apatiaan. Mutta koulutukseen tulee olla tehokkuudenkin nimissä yhtälaiset oikeudet ja mahdollisuudet kaikilla.
Suomessa on yksi maailman parhaista (ellei paras?) koulutusjärjestelmä ja ennenkaikkea sitä tukeva opintotukijärjestelmä. Sekin on tosin alkanut osoittautua osiltaan hieman riittämättömäksi, joten käytännössä omillaan pärjäävän opiskelijan täytyy tehdä valinta työn ja velan välillä. Toiset sanovat, että opiskeluun on parempia kannustimia, jos on pakko ottaa opintolainaa. Näin sitä sitten "ottaa koulun tosissaan", ei venytetä valmistumisaikaa ja käytetään aika tehokkaasti hyödyksi. Toisaalta pitäisi aina olla myös työkokemusta - kukaan ei halua palkata 21-vuotiasta maisteria, joka ei ole ollut päivääkään töissä. Töissäkäynti opintojen ohella syö kuitenkin aikaa ja jaksamista itse opiskelulta, joten valmistuminen ei voi tapahtua ennätysajassa ilman että itse opinnoista aletaan tinkimään. Mitä heikompi ja puutteellisempi tukijärjestelmä on, sitä enemmän koulutus instituutiona suosii ns. dynastioiden syntyä - rikkailla perheillä on varaa kouluttaa lapsensa hyvin, jotka näinollen saavat paremman elintason, joten heillä on taas varaa kouluttaa omat lapsensa jne.
Ilmainen ja tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä vahvoine tukiverkkoineen on äärimmäisen suuri, todella pitkän tähtäimen tavoitteet omaava, viiveellä tuloksia antava investointi, jonka "korko" tai "tuottoprosentti" on kuitenkin loppupeleissä kovinta kastia, mitä julkistaloudesta löytyy. Siitä on helppo tinkiä, koska teko ei ns. lyö silmille välittömästi. Siihen on hankala sijoittaa lisää, koska se tuntuu olevan pohjaton kaivo. Laiminlyötynä ja väärin hoidettuna se on vain kallis lasten ja nuorten päiväkoti - hyvin hoidettuna ja oikein toteutettuna se on kansantalouden moottori.
Internetlähteet: http://socialliberal.net, http://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaaliliberalismi , http://pehmo.puute.com/koulutus.htm , http://valtiotieteilija.fi/node/28 , http://www.valtiotieteilija.fi/node/39
[ Takaisin ylös! ]
Juttu on kirjoitettu vuonna 2008
Kansalliseen puolustukseemme käytetään huomattavan paljon varoja joka vuosi. Kyse on noin 1,4 % bruttokansantuotteesta, mikä vastaa noin 2,5 miljardia euroa. Yleinen hintatason nousu ja paineet päivittää ja uusia kalustoa yhä teknistyvämmässä sodankäynnissä kohottavat kustannuksia entisestään.
Läntisenä sivistysmaana Suomessa on sotilaallinen periaate puolustaa maan itsenäisyyttä ja koskemattomuutta "kunniallisin" periaattein. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sodankäynti on aina tarkoin johdettua, hierarkkista ja järjestelmällistä. Valtion väkivaltakoneiston olennaisena osana puolustusvoimat toteuttaa sille asetettuja tehtäviä sille annetuin resurssein toimintaa rajoittavassa ympäristössä. Sotilailla on yhtenäinen varustus, noudatamme sodan lainsäädäntöä ja sota käydään keskusjohtoisesti.
Todellisuudessa puolustuksemme suurvallan hyökkäystä vastaan ei kestä kovin pitkään. Edellisessä kappaleessa kuvattujen periaatteiden nojalla olemme hankkineet maanpuolustukseen kallista, huipputeknistä kalustoa, jonka erinomaisuutta ja toimivuutta en kiellä - suurvalta-armeijan käytössä. Suomen 62 F-18 C/D Hornet (HN) -mallista hävittäjää eivät sodankäynnin ikiaikaisten voimasuhdevaatimusten (1:3 ylivoima hyökkäyksessä, 1:5 paikallinen ylivoima) perusteella tule kestämään suurvaltaa vastaan käytyä taisteluja kuin korkeintaan tunteja. Koneet maksavat noin 40 miljoonaa euroa kappale.
En väitä, että Suomen käyttämät suihkuhävittäjät olisivat huonoja. Niitä on vain liian vähän ja niiden käyttöikä tulee vastaan jo vuosien 2025 - 2030 aikana, mikä tarkoittaa 1,6 miljardin modernisointien lisäksi tulevaisuudessa uusia konehankintoja. Näin pienellä kansakunnalla oli tuskin varaa entisiinkään. Vaatimuksia korkean tason länsimaisen sotateknologian ylläpitoon asettavat prestiisi, eli vallan näyttäminen ulkomaailmalle, sekä ulkoisten tahojen vaatimukset, lähinnä Euroopan Unionin ja NATOn.
Lähihistoria on osoittanut, että kevyestä jalkaväestä ja sissitoiminnasta pääosin koostuva, hajautetusti johdettu kaupunkisodankäynti luo perinteiselle, mekaaniseen jalkaväkeen ja hyökkäysdoktriiniin perustuvalle, suurvaltava-armeijalle kovan vastuksen. Ulkoinen valloittaja ei itse asiassa kykene maan de facto miehittämisen jälkeen itse asiassa valvomaan eikä kontrolloimaan maan tapahtumia - onko valloitus silloin onnistunut? Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista, Yhdysvallat Vietnamista ja todennäköisesti pian Irakista.
Suomen puolustuksessa lähtökohtana on järjestäytynyt sodankäynti. Mikään armeijan virallinen ohjenuora ei perustu "talebanimaiselle" sissisodankäynnille, vaan taisteluja käydään ns. sivistyneesti niin kauan kuin voimavaroja riittää. Silti puolustusvoimissa tiedetään käytännön tilanne nykyaikaisella, moniulotteisella taistelukentällä. Järjestäytynyt, virallinen puolustus tultaisiin suurvallan hyökätessä tuhoamaan nopeasti ja tehokkaasti. Yhdysvallat eliminoi järjestelmällisesti Irakin puolustusvoimat viidessä viikossa Irakin sodan alettua 2003.
Väitänkin, että Suomen puolustuspoliittisessa selonteossa pitäisi kiinnittää huomio maan tekemiseen vaikeasti valloitettavaksi. Yleiseen asevelvollisuuteen perustuvassa puolustuksessa tulisi kiinnittää enemmän huomiota yleisiin selviytymis- ja sissisodankäynnin taitoihin teknisen aselajikoulutuksen sijaan. Sveitsiläinen kantoneissahan asevelvollisuuden suorittaneet säilyttävät rynnäkkökivääriä kotonaan. Kukaan ei halua vallata maata, joka on vaikeakulkuista ja jonka jokaisen vuoren takana on mökki, jonka asukkaat on aseistettu.
Suurvaltapolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa sota on diplomatian jatke - ja politiikassa tärkeintä on eduntavoittelu. Suurvallat, myös Suomen potentiaaliset sotilaalliset viholliset, tekevät hyötyarvion ryhtymisestä sodankäyntiin. Niin kauan kuin saavutettavat hyödyt ovat pienemmät kuin aiheutuvat tappiot, sotaa ei kannata aloittaa. Tämä pätee ihan kaikkiin länsimaisiin demokratioihinkin. Oman maamme taloudellisen tilanteen kannalta voisikin olla järkevintä ylläpitää hyödyt < tappiot -tilannetta mahdollisimman pienin kustannuksin. Siksi uskonkin puolustusjärjestelyiden ja varusmiesten koulutusmenetelmien muuttamiseen radikaalisti. Puolustusbudjetista säästyvät varat voitaisiin käyttää suoraan esim. koulutukseen ja terveydenhuoltoon, jotka tuntuvat olleen 90-luvun lamasta saakka jatkuvassa kriisissä.
Internetlähteet: http://www.defmin.fi/index.phtml?s=122, http://www.mil.fi/perustietoa/tehtavat/
[ Takaisin ylös! ]
Juttu on kirjoitettu vuonna 2008
Suomessa on vuosia oltu tilanteessa, jossa kohtaavat yhtaikaa pitkäaikaistyöttömyys ja krooninen työvoimapula. Meillä on ns. kortistoissa tuhansia kouluttamattomia, syrjäytyneitä tai muuten vain työvoiman kysynnän ja tarjonnan vispilänkaupan ulkopuolelle jääneitä ihmisiä, kun samaan aikaan mm. metallialalla palkataan lama-aikaankin jokainen, jolla pysyy hitsauspuikko kädessä.
Mielestäni syitä tähän absurdiin tilanteeseen on kaksi:
I) Valtio kannustaa työttömyyteen
II) Ammattiliittojen aggressiivinen edunajo
Opiskelija on useimmiten kokopäiväisesti sidottu opiskeluunsa. Se on hänen työtään tai ainakin hän kehittää itseään ja valmistautuu käyttämään oppimiaan taitoja täysipainoisesti työelämässä. Opiskelijalle maksetaan opintotukea asumislisineen maksimissaan 500 €/kk. Samassa elämäntilanteessa työtön, jolla ei ole päivisin minnekään kiire, saa työmarkkinatukea liki 70 € enemmän, minkä lisäksi hän on oikeutettu 130 € yleiseen asumistukeen, eli yhteesä 200 € suurempiin tulonsiirtoihin kuukaudessa, 2400 € vuodessa. Päiväohjelmassa ei ole muuta kuin vapaa-aikaa.
Työttömien velvoite vastaanottaa tarjottu työpaikka on varsin mitätön pakote. Vapaassa maassa yksityishenkilöä ei voida pakottaa muuttamaan työn perässä, työssäkäyntialueet ovat niin pieniä, ettei matkustamisesta aiheudu kuin marginaalista haittaa, eikä ketään voi pakottaa tekemään valtiollista pakkotyötä, mutta yksityishenkilö voi "pakottaa" valtion tarjoamaan itselleen ylläpidon ilman minkäänlaista vastinetta kansantaloudelle.
Puuteollisuuden, ja etenkin paperialan, alamäkeen on monta syytä. Maailmanmarkkinahintojen ja laman lisäksi merkittävin oli ay-liikkeen oman oksan sahaaminen. Paperiliitto ajoi vuosikausia ylitehokkaasti suuria palkankorotuksia, joka supisti tuotannon kannattavuutta Suomessa, heikensi alan työllisyyttä vähentämällä uusien työntekijöiden palkkausta (työvoiman rajakustannus) ja lopulta johti paperitehtaiden alasajoon ympäri valtakunnan.
Mitä korkeampi on minimipalkka, mitä vaikeampaa työntekijä on irtisanoa ja mitä laajemmat velvollisuudet työantajille sysätään, sitä varovaisemmin yritykset palkkaavat uusia työntekijöitä. Ammattiliitot ajavat elitistisesti omien jäsentensä etuja, jolloin he samalla rampauttavat alalle tulossa olevien työllistymismahdollisuudet. Potentiaaliset työntekijät ovat ulkopuolisia, joita vastaan ammattiliitot, kenties vastentahtoisesti, taistelevat. Isossa mittakaavassa se heikentää Suomen kilpailukykyä ja madaltaa kynnystä lopettaa yritystoiminta tai siirtää tuotanto ulkomaille.
Uskonkin, että riisumalla ay-liikkeiden valtaa, esimerkiksi valtakunnan sovittelijoiden roolin kasvattamisella tai lakiperusteisella työvoimasopimusten keventämisellä, saadaan noidankehä katkeamaan. On kaikkien etu, että eliitin tulotaso laskee samalla kun suuri joukko työllistyy ja työpaikkojen pysyvyys varmistuu.
Samoin työttömien paapominen valtiovallan toimesta tulisi joko uudistaa täysin tai kokonaan lopettaa. Ammattiyhdistysten työttömyyskassat perustuvat työn arvonlisäyksestä kannettuihin maksuihin, ei valtion keräämiin verovaroihin, joten niihin ei tarvitse puuttua. Työvoimatoimiston tehtäväksi pitäisi tulla työvoiman välittäminen, ei työttömyyden turvaverkon varassa loikoilevien arkistointi ja kurssittaminen. Työttömille pitää saada "porkkana", minkä takia työtä kannattaa hankkia. Opiskelun aloittaminen ei saisi tarkoittaa elintason laskua, vaan pikemminkin nousua - valtio maksaisi palkkaa opiskelusta, kun taas työttömänä olisi täysin omillaan.
Voi kuulostaa sosiaalidarvinismilta, mutta harvoin ihmisiä saa tekemään mitään, jos tekemättä jättäminen on sekä taloudellisesti että elämänlaadun kannalta kannattavampaa. Yhteiskunnalla ei pidä olla velvoitetta huolehtia sellaisista, jotka vapaaehtoisesti haluavat olla osallistumatta tämän yhteiskunnan ylläpitoon.
Internetlähteet: http://www.stat.fi (avainluvut) , http://www.tvy.fi/, http://www.kela.fi (työttömälle)
[ Takaisin ylös! ]
Juttu on kirjoitettu vuonna 2009
Euroopan unioni - sosioekonominen (ja sotilaallinen) liittouma, johon Suomi on kuulunut enemmän tai vähemmän kiinteästi vuodesta 1995 alkaen. Kun puhutaan EU:sta, on ensinnäkin tehtävä selväksi puhutaanko itse asiassa ulko- vai sisäpolitiikasta? Tiettyjä "autonomian osia" on luovutettu yhtenäisyyden nimissä ylikansallisille elimille, joilla on tiettyä valtaa yksittäisten kansallisvaltioiden ylitse. Euroopan unionin päätökset koskevat ennenkaikkea jäsenmaiden sisäisiä asioita, vaikka perimmäiseltä luonteeltaan unioni onkin "rajoitetun kansainvälinen" toimiessaan Euroopan valtioiden yhteistyökenttänä.
Mutta mitä EU todella on? Mitä se ei ole? Mitä se tulee ja mitä se ei tule olemaan? EU on ennen kaikkea taloudellinen tekijä ja voimavara. Yhteismarkkinat, yhteinen valuutta ja yhteiset pelisäännöt talouden eri osa-alueilla tekevät siihen kuuluvista Euroopan maista osiensa summaa suuremman kokonaisuuden. Pikkuhiljaa kaikkein epäilevimmillekin tuomaille on käynyt selväksi, että ns. globaalin talouden maailmassa piskuinen Suomi devalvoituine markkoineen jäisi hetkessä jalkoihin. Tukea haetaan isommilta, voimaa haetaan yhtenäisyydestä.
Talous, ja sitä kautta ahneus, voidaan kuitenkin vain käsittää reitiksi tai tavaksi kulkea eteenpäin - todellinen (alkuperäinen) päämäärä oli rauha Euroopassa. Kun vanhat ja mahtavat riitapukarit Iso-Britannia, Saksa ja Ranska lyövät kättä päälle, oli syy sitten mikä tahansa, niin se tarkoittaa lähes poikkeuksetta rauhaa Euroopassa. Ja rauhasta hyötyvät kaikki muut paitsi aseteollisuus. Mitä laajempi Eurooppa ja mitä syvempi yhtenäisyys EU:n jäsenmaiden kesken, sitä suuremmat takeet sekä ulkoiselle että sisäiselle turvallisuudelle on olemassa.
Tuleeko EU:sta muodostumaan "Euroopan Linnake"? Käykö niin, että vapaudet, avoimet rajat ja taloudellinen hyvinvointi rajataan uusilla "berliininmuureilla" muusta maailmasta? Olennaisimpia kiistakysymyksiä tässä suhteessa on Turkin jäsenyys. Euroopalle vielä vieras islam (vaikkakin Turkissa länsimaalaistunut sellainen), kulttuuri- ja muut erot sekä taloudelliset ongelmat voidaan nähdä joko ylitsepääsemättöminä esteinä tai väliaikaisina hidasteina. Mutta mihin laajeneminen sitten pysähtyy, kuuluu vastarannalta. Turkkiin? Lähi-itään? Venäjään? Pohjois-Afrikkaan? Eurooppa sinänsä kun on vain geopoliittinen sopimus - maantieteellisesti olemme osa Euraasian mannerta. Kaikki rajat ovat kuitenkin loppupeleissä kuvitteellisia, ihmisten keskenään sopimia tai toisilleen määräämiä.
Euroopan unionin tärkeintä antia ovat sen ajamat arvot: vapaus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus. Mutta mitä abstraktisimpiin arvoihin ja tavoitteisiin mennään, sitä vahvempaa toteuttajaa niiden todeksi tuominen vaatii. Demokraattinen hyvinvointi-Eurooppa voi vielä syntyä sietämättömän pitkissä kokouksissa ja seminaareissa, joissa pyritään löytämään jok'ikisen jäsenmaan välinen konsensus ja kompromissien kompromissi - mutta ylläpitämään sitä ei sillä tavoin pystytä. Tarvitaan vahvaa kokonaisuutta ja todellista ylikansallista toimeenpanovaltaa (executive power, vallan kolmijako). Euroopan Liittovaltio ideana ei ole hassumpi, eikä sen toteuttaminen ole mahdotonta. Se voidaan kuitenkin tehdä huonosti, jopa pilata tyystin. Eikä sen perustamiseksi löydy, ainakaan vielä, tarpeeksi poliittista tahtoa.
Voi olla, että ennenpitkää ihmiskunnan historiassa tullaan kohtaamaan ajanjakso, jossa todelliset kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä, ja elämme yhdessä maailmanvaltiossa, jonka alueelliset paikallishallinnot toimivat alueellisten erojen ja tarpeiden tasaajina. Mutta ennen kuin rakennetaan seiniä tai haaveillaan vessan kaakeleista, pitää tehdä vankka kivijalka. Onko EU:sta siihen? Rehellisesti sanottuna: en tiedä. Mutta toivon niin.
[ Takaisin ylös! ]
Juttu on kirjoitettu vuonna 2009
Olen aina ollut huolissani ympäristöasioista. Kulutusyhteiskunnan ihannointi, (teollinen) saastuttaminen, roskaaminen, tuhlaaminen ja ylipäätään kestävän kehityksen laiminlyönti ovat epäkohtia, joihin tulee mielestäni puuttua raskaalla kädellä. Ympäristöasiat olivat ennen 2000-lukua marginaaliryhmien, ns. viherpiipertäjien, ituhippien ja muiden surkimusten, jakamaton ilo. Ketään ei kiinnostanut. Mutta nyt on löytynyt sana, joka on kaikkien huulilla: ilmastonmuutos. Sana, joka kaikuu tyhjänä jokaisessa mediassa, mutta vailla minkäänlaista substanssia. Te puhutte ilmastotalkoista, minä puhun viherpopulismista.
Yksipuolinen puuttuminen ilmastonmuutokseen on synnyttänyt todella hupaisia ilmiöitä. Tutkijathan eivät ole yksimielisiä ihmisen vaikutuksen merkittävyydestä ilmaston lämpenemiseen - on myös kyseenalaista pystytäänkö alkanutta kehitystä pysäyttämään tai edes hidastamaan, jos ihmisen panos ongelman synnyssä olisikin ratkaiseva ("vaa'ankieliasema"). Ilmastopolitiikasta puhuttaessa keskitytään vieläpä vain kasvihuonekaasuihin ja -ilmiöön, vielä yksinkertaistaen pelkästään hiilidioksiidin määrään. Mm. otsonikerros ja kaupunki-ilman puhtaus ovat jääneet vaille huomiota. Pahinta kuitenkin on ylipäänsä kaiken muun kuin ilmastonmuutokseen suoranaisesti liittyvän ympäristönsuojelun jääminen taka-alalle. Muovin huoleton käyttö, elohopea ympäristössä ja kovin surkea Itämeren tila eivät ole yhtä mediaseksikkäitä, eivätkä ympäristötalkoot näissä asioissa myy yhtä hyvin kuin vaikkapa CO2-kiintiöt, -tarrat, -jalanjäljet ja muu krääsä.
Hiilidioksidin määrästä vauhkoaminen alkaa lähestyä ruoka-aineiden kcal-merkintöjä. Epätoivoiset kotirouvat (desperate housewives) ovat alkaneet seurata näitä merkintöjä yhtä hartaasti ja yhtälailla sokean yksipuolisesti. Siitä päästäänkin seuraavaan järkytykseni aiheeseen: omantunnon puhdistamiseen rahalla. On mahdollista mm. ostaa hiilidioksidiosakkeita - eli maksaa rahalla siitä, miten ilmastolle haitallista elämää viettää. Korostan, että elämäntapaa tai valintoja ei siis tarvitse muuttaa, vaan maksamalla kovaa valuuttaa "pisteiden" tai "krediittien" verran, jotka riippuvat hämärästi lasketusta ekologisesta jalanjäljestäsi. Mikään ei myöskään edellytä, että näiden osakkeiden myyjätkään tekisivät mitään olennaisesti ilmastoa parantavaa näillä rahoilla. Jotkut väittävät istuttavansa puita. Loput mitä todennäköisimmin ostavat rahoilla isommat vanteet katumaasturiin. Kyllä ilmastonmuutostakin torjutaan elämänvalinnoilla, asioista luopumalla ja uudistumalla, ei modernilla anekaupalla.
"Ilmasto" sanana ja alkupäätteenä myy nyt hyvin. Siitä on tullut megatrendi. Koomikko Teemu Vesteristä lainaten Indonesiasta lennätetystä ja lapsityövoimalla ommellusta lenkkitossustakin tulee eettinen ja ekologinen vaihtoehto, kun markkinointiosaston kaverit pääsevät vauhtiin. Mutta "rikos on jo tapahtunut" - eikä siitä tossusta saa ympäristöystävällistä edes hyvällä tahdolla. Onko sen ostaminen sitten väärin tai oikein onkin taas aivan toinen kysymys. Väärin on kuitenkin ekologisuudella ratsastaminen. Suurempi hiilijalanjälkihän suomalaisesta talvitomaatistakin jää kuin Espanjasta rahdatusta. Eikä ne banaanit oikein vieläkään kasva Suomessa, vaikka Arktinen Banaani varsin hyvin menestyykin ja islantilaiset voivatkin nauttia kotimaisista hedelmistä.
Myönnän, että motiivini ovat itsekkäät. Stop destroying the planet, it's where I keep all my stuff (-tuntematon) on kärjistävä mottoni. Ihmiskunnan selviämisen edellytys tulee keskipitkällä aikavälillä olemaan ennenkaikkea se miten kohtelemme elinympäristöämme. Tekemällä maapallon huonommaksi paikaksi asua, pahimmassa tapauksessa pysyvästi, teemme hallaa vain itsellemme ja jälkipolville. Avaruuskolonisaatio on vielä vain tieteiskirjallisuuden haavekuva, jonka varaan emme pysty rakentamaan ympäristöpolitiikkaamme 50, 100 tai 200 vuoden päähänkään. Puhutaan paljon kaukaisemmasta tulevaisuudesta, jossa väestö sullottaisiin avaruusraketteihin ja asutettaisiin muille planeetoille jättäen maapallo saasteineen taakse. Yhtä järkevää, kuin rakentaa ympäristöpolitiikka sci-fin varaan, on mielestäni voimavarojen hassaaminen yksipuolisesti ja vääristävästi yhteen osa-alueeseen ja kannustamalla typerien lieveilmiöiden syntymistä, jotka eivät tosiasiassa palvele itse tarkoitusta.
Internetlähteet: http://www.ilmastofoorumi.fi/ , http://www.ymparisto.fi/ (ilmastopolitiikka) , http://www.vihreat.fi/ ,
[ Takaisin ylös! ]